Hoover-imuri

JOOH ELIKKÄS.

Olen lykännyt tämän arvostelun kirjoittamista pitkään, koska olen hukannut imurin kuitin ja se sähköpostiosoitekin minne kuitti on lähetetty on lakkautettu niin en tosiaan muista mitä tämä imuri maksoi. Maksoi pitkästi alle satasen. Luultavasti jopa alle 70 euroa? Ehkä hinta oli 59 tai 69? Jotain tuollaista naurettavan halpaa kuitenkin. Tällä kertaa ei lidlistä vaan gigantista. Joku erikoistarjous oli.

Hooverhan on tunnettu merkki? Niin tunnettu, että "hoovering" on imurointia tarkoittava sana englanninkielessä. Luulisi, että on hyvä? Tehoa löytyy kokonaiset 2000W. Kuulostaisi olevan ihan helvetisti eikös? Sulakkeet vaan poksuu, kun alkaa imuroida. Tehoa voi säätää laitteen päällä olevasta potikasta ja imurin putki on mallia teleskooppi. Ulkonäkökin on kuin tähtien sodan R5-robotilla. Eli voiko parempaa ollakaan?

R5-yksikkö kuvassa oikeassa reunassa (kuva ei oma ottama, vaan joku avaruushintti on sen napannut)

Voin kertoa, ettei tämä imuri nyt niin hääppönen ole. Ajaa toki asiansa. Imuteho on täysilläkin vain kohtalainen, mutta laite imaisee useimmat kikaleet ja karvapallot kitusiinsa ongelmitta. Suurimmat ongelmat ovat laitteen käyttämien pölypussien pieni koko ja teleskooppiputken paskuus. Putki on aivan liian lyhyt mukavaan imurointiin ja tukkiutuu helposti. Karvapallot ja muu sotku saavat sen todella herkästi aivan käyttökelvottomaan kuntoon. Toinen paha paikka on letku. Ihmettelin pitkään miksi imuri ei ime kunnolla. Syy oli se, että kännisen kaverini lattialle kaatamat popcornit olivat sen tukkineet. Höttöiset popparit olivat pakkautuneet huonosti suunnitellun letkuliittimen päähän. Ne kuitenkin päästivät sen verran ilmaa läpi, että aluksi pystyi imuroimaan. Sen verran, että letkuun sai imettyä sisään aivan helvetinmoisen pöly- ja hiuspallon. Saatana.

En muutenkaan ole erityisen kova siivousintoilija ja etenkin imurointi on ankeimmasta päästä niin tällainen epäinspiroiva laite syö vielä enemmän motivaatiota. Virtajohtokin on liian lyhyt. Arvosanaksi annan 2½/5, koska oli kuitenkin tosi halpa ja ajaa asiansa. Suosittelemaan en kuitenkaan lähtisi.

Tämän negatiivisuuden vastapainoksi voisin musablogailla hyvästä musasta. Monet ovat sitä mieltä, että vuosi 1971 oli erityisen hyvä vuosi progressiiviselle ja jytäävälle musiikille. Olen osittain samaa mieltä ja olenkin koostanut teille spotify-soittolistan aiheesta. Voitte sivistää itseänne hyvällä viiksiukkomusalla.




Lista alkaa ehkä progevasta-alkajalle raskaalla teoksella. Emerson, Lake & Palmerin Tarkus on kuitenkin erittäin määrittelevä biisi, kun puhutaan 70-luvun progressivisesta rockista. Levystä kannattaa kuunnella lähinnä A-puoli, eli eka biisi. B-puoli omalla vastuulla. Levyn nimibiisi on kuitenkin huikea musiikillinen se(ikkailu/koilu) halki tarinan, joka kertoo tulivuoresta syntyvästä panssarivaunuvyötiäisestä, joka taistelee pahuutta vastaan. Keith Emersonin suuruudenhullut urkutykittelyt analogivempeleillä hakevat vertaisiaan ja King Crimsonin parilla ensimmäisellä levyllä vaikuttanut Greg Lake laulaa hurmaavasti. Carl Palmerhan siirtyi tästä sitten rummuttelemaan mm. siirappia valuvaan pompsu-aor-bändi Asiaan, jolta jokainen on varmaan jonkun imelän hittibiisin kuullut. Niitä ei ehkä kannata kuunnella, mutta Tarkus kannattaa.

Toisena tarjolla on Black sabbathin klassikko master of reality. Mielestäni sabbathin paras levy, jonka soundi on ajaton. Levy joka määrittää edelleen sitä miltä hevi, stoneri ja doom kuulostavat. Kaikkien pitäisi rakastaa tätä levyä.

Listan kolmas levy on Cantebury-soundin progen parhaimmistoa. Caravanin in the land of grey and pink leikittelee pop-soundin kuin sinfonisen progeölinän ja pitkien jamien kanssa sulavasti. Melodiat ovat harmonisia ja kauniita. Ehdotonta progen kärkikastia omissa kirjoissani.

Huomaan, että olen nielaissut liian ison palan alkaessani kirjoittaa näin laajaa artikkelia vuoden '71 progelevyistä. Focus on Hollannista ja niillä on se jytäbiisi missä on jodlausta. Moving waves on se levy, jonka avausraita tuo biisi on. Levy on muutenkin aivan hyvä, kuunnelkaa kokonaan. Enempää jodlausta siellä ei ole.

Genesikseltähän kaikki tuntevat varmasti ne Phil Collinsin siirappihitit? Tunnettekos tätä sinfoprogekauden helmeä? Nursery cryme on varmasti genesiksen paras levy ja yksi koko genren helmistä. Collins soittaa rumpuja ja takoo niitä välillä ns. "kyrpänä" polkien ehkä jopa tuplia. Peter Gabriel on tällä levyllä vielä mukana, Genesiksen alamäki alkaa siitä, kun Gabriel ja Hacket lähtevät. Ilman heitä tehtyjä levyjä en voi oikein suositella.

Acquiring the taste on Gentle giantin toinen albumi. Tällä levyllä siirrytäänkin taas hämyisempiin progemaisemiin. Musiikki on seikkailullista ja outoa. Rytmitykset ja melodiat ovat välillä hullunkurisia, mutta silti niin vetoavia. Avausraidankin laulumelodia on aivan älyvapaa. Kappaleet eivät ole liian pitkiä ja pitävät mielenkiinnon yllä. Erinomainen seikkailumusiikkilevy johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Levyn alun synaintro kuulostaa hassulta siksi, kun master-nauha ilmeisesti vouvasi. Äijät päättivät jättää sen levylle tuollaiseksi, kun kuulosti niiden mielestä hauskalta. Ja nuollaanko tuossa kuvassa persettä vai mitä? Kertokaa toki jos tiedätte. Wikipedia väittää, että persikkaa.. heh persikkaa.

Jos joku ei ole kuullut Jethro tullin aqualungista tai Led zeppelinin IV:stä niin saa hypätä kaivoon. En osaa sanoa niistä enempää kuin, että bändien tuotannon parhaimmistoa.

MC5:den high time on mielestäni bändin paras levy. Bändi on käsittääkeni yksi garage rock/protopunk soundin pioneereista. Simppeliä räminää, mutta tällä levyllä soundi on vähän jalostetumpi ja monipuolisempi. Debyyttinsä kick out the jams bändi äänitti livenä, keikalla. Saatana mitä touhua.

Ja tiedättehän te Santanankin? Semmosen pienen viiksiäijän. Se teki 70-luvulla kovia levyjä. Meininki oli välillä suorastaan progerokillinen latinojatsi- ja progerokkivaikutteiden fuusiolla. Parhaita levyjä eka, toka ja tämä kolmas. Suositan tutustumaan. Hyvät soundit, hyvä kaikki.

Uriah Heepin urkujytämenon ja falsettiulinathan tietää kanssa kaikki? Look at yourself on mielestäni bändin paras levy. Tällä ei ole easy livin'tä, mutta tällä on ultimaattinen viiksiukkojytähitti july morning ja monta muuta oikein hyvää biisiä.

Vuonna 1971 tuli myös suomiprogen klassikko Fairyport. Wigwamin jatsahtava progeilu toi bändille kansainvälistäkin mainetta, mikä taisi olla noihin aikohin suomalaiselle bändille harvinaista. Tykkään ehkä itse vähän enemän being-albumista, mutta tämä vähän vaihtelee.

Saatana, kun näitä levyjä on nyt oikeesti paljon. En oikeasti meinaa jaksaa kirjoitella, kun bb:kin on menossa telkkarissa. Haluaisin katsoa sitä, mutta kirjoitetaan nyt nopeasti tää homma kasaan.

Hunky Dory, helvetin hyvä David Bowie levy. Hittiä toisen perään, jos kuuntelette toisen Bowie levyn tykättyänne Ziggy Stardustista niin se voisi olla tämä. Oikeastaan kaikki Bowien 70-luvun levyt on aika hyviä tai tosi hyviä. Monipuolisia ja hyviä biisejä. Oikeasti mielenkiintoista musiikkia. Helvetti miten monta kertaa sanoin hyvä. Mut hyvää on. Uskokaa jumalauta.

Wikipedia-artikkelin mukaan Meddlen äänitys on ollut ihan älytöntä pelleilyä keittiövälineillä soittelun yrittelyä ja ties mitä. Siihen nähden levy on yllättävän koherenttia psykedeliakamaa. Ei ehkä ykkössuosikkejani Pink Floydin tuotannosta, mutta oikein kuuntelukelpoinen ja mainio levy.

The Doors. Tiiättehän doorsin ja tää L.A. Woman on sit niiden paras levy, ehkä. Minulla oli tästä joskus vahvempi mielipide ja näkemys, mutta jos pitää kuunnella Doorsia, niin kuuntelen tätä.

Mahavishnu Orchestran debyytti. Nyt siirrytäänkin parin easy listening levyn jälkeen taas sekoilun ytimeen, ehkä kannattaa käydä kääräisemässä uusi jointti. Tämä on ihan täyttä fuusiojatsia ja melkoista älämölöä, joka kuitenkin pysyy hienosti kasassa ja kantaa koko levymitan. Aivan huippuli, jos sielu kestää jatsiölinää.

Deep purplen fireball. Mitä tästäkin voi sanoa, etkö tykkää? Ite tykkään. En jaksa näistä tunnetuista bändeistä kertoa niin tarkasti, kun näistä tiedätte jo tarpeeksi.

Onko Funkadelic tuttu? Jos ei, niin pitäisi olla. Kuvittelisi, että Funkadelic niminen bändi olisi enimmäkseen funkkijyystöä vaan ei. Tämähän on ihan rokkia, välillä psykedeelistä sellaista funk ja gospel vaikutteilla. Ehdottomasti kuuntelemisen arvoista jos groovaava ja psykedeelinen jytämeno nappaa.

Yesin Fragile. Yeshän on yksi progen määrittelevimpiä bändejä ja fragile yksi bändin parhaista levyistä. Tästä on ihan hyvä aloittaa bändiin tutustuminen. Seuraavaksi kannattaa sitten kuunnella vaikka Close to the edge ja jos aivot ei nyrjähdä siitä tarpeeksi niin sitten relayer.

Oliko tästä teille mitään iloa? Olenko väärässä? Tuliko joku asiavirhe? Unohdinko jonkun levyn? Ihan sama en jaksa ehkä edes oikolukea tätä kirjoitettuani näin hirveän pitkän postauksen. Kuunnelkaa tuo lista läpi ja sivistykää. Meinasin itsekin, kun monesta levystä on vähän pitkä aika, kun on edellisen kerran tullut kuunneltua. Ei vaan meinaa tunnit riittää vuorokaudessa.

Progenörteille tiedoksi, että King Crimsonia en laittanut, kun sitä ei spotifyssa ole! Lisäksi '71 on tullut Islands, joka taitaa olla aika harvojen suosikki. Itse kyllä olen aina pitänyt siitä vaikkei siinä hirveän paljon mitään tapahdukkaan. Jos jollekin jää nyt hampaankoloon, että mitä King Crimsonia se halpaa paskaa-blogin äijä nyt sit suosittelisi, niin mä suosittelen In court of the crimson kingiä, starless and bible blackia, rediä ja disciplinea. En ole niin hirmuinen KC-fanittaja, että osaisin tykätä niistä kaikista levyistä mitä bändi on suoltanut. Eka levy oli kuitenkin paras.

Melkein unohdin laittaa kuvan.