Behringer HM300 ähinäsärö.

Kaikkihan ovat kuunnelleet entombedia. Ainakin kaikki hyvän ähinämusiikin ystävät. Muutamalla entombedin ensimmäisellä levyllä on hyvin tunnusomainen kitarasoundi, jota monet ovat koittaneet jäljitellä. Nykypäivänä ei ole enää mikään salaisuus, että kyseisen soundin saa Boss HM-2 pedaalilla vääntämällä kaikki nappulat täysille. Kyseistä pedaalia ei kuitenkaan enää valmisteta, joten laitetta on sellaisen halutessaan joutunut metsästämään käytettynä.

Kaikkien vähävaraisten muusikoiden sankari Uli Behringer on kuitenkin onnistunut kopioimaan laitteen ja laittanut myyntiin erittäin edulliseen hintaan. Tällä kertaa anonyymiksi jäävä muusikkotoverini oli pikkupäisään yrittänyt tilata tällaisen itselleen onnistuen tilamaan samalla kaksi. Minulle hän myi toisen pedaaleista 20€ edulliseen hintaan. Tämä lienee varsin käypäinen hinta tällaisesta rutkusta.

Laite itse on karmaisevan näköinen ja tuntuinen muovirutu. Materiaali tuntuu aivan käsittämättömän huonolta ja laite on kuulemma myös pintaliitoskomponenteilla tehty, joten korjaamisesta tai modaamisesta on turha haaveilla. Vaaleanpunainen neonväri on äärimmäisen heavy-uskottava. Patteriosastolle en päässyt millään loogisella tavalla, ilmeisesti koko pedaalin kansi pitää pullauttaa irti jos sinne tahtoo patterin laittaa. Muuntajalle löytyy myös onneksi paikka.

Ankean ensivaikutelman jälkeen itse äänimaailma yllättää positiivisesti ja on yllättäen juuri sitä itseään. Kaikki nappulat täysillä vahvistin kuin vahvistin tuntuu murahtelevan Wolverine bluesin, clandestinen ja left hand pathin hengessä. Jos tällaisen ostaa bändikäyttöön niin kannattanee ostaa kolme tai neljä sillä entombedhan kaiketi ajoi myös bassorummun ja hihat levyillään tällaisen pedaalin läpi. Toimii muuten myös aivan järkyttävän hyvin (tai huonosti jos ei tajua bassosäröjen päälle) bassolla. Soundi on aivan käsittämättömän botnekasta tuuttausta.

Kun laitteesta otetaan "se olellinen soundi" irti niin tosiaan kaikki nappulat ovat täysillä enkä usko, että missään vaiheessa kenellekkään tulee tarvetta kääntääkään niitä eri asentoon. Oikeastaan behringerille olisi tullut halvemmaksi rakentaa pedaali kokonaan ilman potikoita.

Arvosanaksi annan soundin puolesta täydet viisi Nicke Anderson lippistä ja pedaalin rakenteelle kolme nenäkarvaa. Näin keskiarvoksi saadaan ehkä neljä. Neljä jotain. Kuunnelkaa pikaisesti tehdystä huonosta videosta miltä se sitten ehkä kuulostaa. Onneksi menin seisomaan vahvarin eteen, että soundi meni erilaiseksi kuin se korviini tuossa kuvatessa oli. Huoh.

Harley Benton akustinen kitara HBD-120-BK

Harley Benton on tuonut mallistoonsa jälleen mustan edullisen akustisen kitaran ja nostanut samalla klassisen perinteisen mallin hinnan samalle tasolle eli huimaan 48 euroon. Hinta on siis noussut kymmenen euroa ja nyt musta ja perinteinen aiemmin arvosteltu malli ovat saman hintaisia. Tilasin siis testiin mustan mallin edellisen räjähdettyä tuhansiksi säpäleiksi.

Harley Bentonin kitarat eivät ole tunnettuja hyvästä soundistaan tai laadukkaasta viimeistelystään, mutta kestäviä nämä tuntuvat olevan. Edellinen bluesakustinen kesti läpi kaikki festivaalit ja rantajamit. Kitara putosi useita kertoja 5-6 metrin korkeudesta alas säilyen soittokelpoisena ulostaen ainostaan sisältään muutamia rimoja, jotka eivät kovin paljon vaikuttaneet soundiin. Uimareissujakin kitara kesti useita. Kerran nauhat vähän nousivat uristaan, mutta ne sai vasaroitua kivellä sisään. Toivonkin, että tämä hieman erilainen malli kestäisi yhtä hyvin. Etenkin, kun on kymmenen euroa kalliimpi.

Tuntumaltaan kitara on heti jämäkämpi ja painavampi. Kaulaprofiili on selkeästi erilainen ja hieman gibsonmaisempi, kuin perusmallissa. Hämmästyttävän kelposoittoinen myöskin. Kymmenen euron hinnankorotus näkyy selkeästi soittimen yleislaadussa: Nyt nauhanpäät eivät törrötä lainkaan ja kaikki kusenkeltaiset harley benton kielet soivat koko kaulan matkalta jopa soitettavasti. Jopa 12. nauhan yläpuolelta pystyy vielä soittamaan. Mukana tuli jopa kaularaudan säätöavain. Virityskoneisto tuntuu aiempaa muovirutua tarkemmalta ja jämäkämmältä. Ne ovatkin jonkinlaista metallia.

Soundi kitarassa on kummallinen ja epäerotteleva sälinä, joka luultavasti korjaantuu vaihtamalla kielet ja soittamalla ne tumpuiksi. Äänimaailma on myös aika yläpääpainotteinen. Soundi on varmasti erilainen aikaisempaan verrattuna myös siksi, että HBD45 malli oli ilmeisesti mahonkisahanpurusta ja liimasta valmistettu, kun tämä on mäntysahanpurua ja liimaa.

Ulkonäöllisesti soitin on varsin sievä. Erityisesti huomio kiinnittyy rohkeaan ratkaisuun värittää otelauta burst-värityksellä.

Arvosanaksi annan tälle kolme gefilus-tehojuomapurkkia neljästä, sillä soundi on sen verran etova, että pudottaa hieman pisteitä. Gefilus-tehojuomaa nauttimalla tulee hyvä kakka vaikka vetäisi rannalla ämpärin kotiviiniä soitellessa mambaa tällä kitaralla.